Kuva ehkä suosituimmasta lastenkirjastani, Hipinäaasi apinahiisistä (Tammi 2013). Kuvittaja Matti Pikkujämsä kertoi tehneensä aasista hieman minun oloiseni kaverin ja Apinahiisistä taas hänen oloisensa. Teos oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaana ja Roope Mäenpää sävelsi siitä hienon lastensinfonian, jonka kantaesitys oli Tampere-talossa Tampereen Filharmonian esittämänä vuonna 2020.
Miten minusta tuli lastenkirjailija?
Ville Hytönen
Taannoin löimme vetoa erään venäläisen kirjallisuuden suomentajan kanssa siitä osaisinko kirjoittaa lastenkirjan. Tämä tapahtui joskus 2010 paikkeilla ja minä olin boheemi nuori runoilija ja kirjakustantaja. Kaveriani epäilytti kykyni asettua kirjoittamaan lapsen näkökulmasta, vaikka vakuutin olevani äärettömän lapsellinen kaveri.
Kirjoitin sitten melko nopeasti teoksen ja lähetin sen Kustannusosakeyhtiö Tammelle, koska uumoilin sen olevan lastenkirjallisuuskentän merkittävin toimija.
Olin perustanut kirjakustantamo Savukeitaan Erno Selänteen kanssa jo abiturienttina ja sen työläs kasassa pitäminen ohjasi vahvasti elämääni. Parhaimmillaan ja pahimmillaan julkaisimme lähes 40 nimekettä vuodessa ja olin konkreettisesti kuolemassa työtaakan alle juuri noina vuosina.
Tammelle lähettämäni käsikirjoitus hyväksyttiin ja julkaistiin seuraavana vuonna nimellä Taatelikujan salaperäinen pisteli. Se sai hyvät arvostelut ja kirja julkaistiin myöhemmin myös Ruotsin, Suomen ja Norjan McDonaldsin ja Läsrörelsen-keskuksen yhteistyönä Happy Meal -leluna. Yhteispainos oli kai yhteensä noin 180 000 ja minua jännitti ruotsalaisessa julkaisutilaisuudessa, kun jouduin puhumaan ruotsia skandinaavisen lastenkirjallisuuden suurten merkkihahmojen, kuten Jan Lööfin tai Owe Gustafssonin kanssa. Jatko-osa Taatelikujan markkinat julkaistiin vuonna 2019.
Ensimmäisen lastenkirjan vastaanotto rohkaisi juuri alle kolmekymppistä kirjoittamaan lisää ja minusta tuntuu jälkeenpäin, että lapsille kirjoittaminen alkoi pikkuhiljaa muuttaa käsitystäni siitä, haluanko itse jälkikasvua.
Kun nyt katson taaksepäin kymmenen vuoden takaista vedonlyöntiä venäläisen kirjallisuuden kääntäjän kanssa, olen varma, että se oli yksi merkittävä muutoskohta elämässäni. Olen julkaissut vuoden 2022 loppuun mennessä miltei 30 lastenkirjaa, siitä on tullut ammatti ja se on muuttanut myös itseäni pehmeämmäksi ja aikuisemmaksi, lapsen anarkismia tietysti unohtamatta.
Suomalaisugrilainen etsintä
Aloitin kirjailijana runoteoksella Kuolema Euroopassa (Tammi 2006). Parikymppiselle nuorukaiselle kirjailijuudessa oli kyse levottoman flanöörin askeleista pitkin eurooppalaisten pääkaupunkien katuja, runofestivaaleilla kohdattuja ranskalaisia filosofeja ja itäeurooppalaisten rajojen yli auton takakontissa matkustettuja kilometrejä. Idän musta joutsen (Tammi 2009) jatkoi kutakuinkin samoja ikuisia eurooppalaisteemoja.
Melko lailla samoihin aikoihin kun löin vetoni lastenkirjallisuudesta, julkaisin kolmannen runokokoelmani Karsikkopuu (Tammi 2011), jossa punaviininsotkemat paidanhihat vaihtuivat fennougriseen ja arkaiseen yhteisöllisyyden ja luontokokemukseen soveltuvan viestijärjestelmän etsimiseen. Tuntui että aloin löytää eurooppalaisuuden verhoaman itämerensuomalaisuuden itsestäni. Tämä oli samanlainen kehitysaskel kuin lastenkirjallisuuden kautta löytämäni sukupolvet ylittävä kokemus elämästä.
Samoihin aikoihin perustimme Tulenkantajat-kirjakaupan Tampereelle yhdessä Erkki Kiviniemen kanssa ja muutin muutaman Suomen kirjailijaliiton omistamassa hämeenlinnalaisessa kirjailija-asunnossa vietetyn vuoden jälkeen Tampereelle.
Ostimme silloisen vaimoni Vilja-Tuulian kanssa kauniin pienen rintamamiestalon Halimasjärven läheisyydestä Tampereen Kumpulasta. Sinisen talon yläkerrasta aloin hahmotella Ötökkämaan tarinoita. Olin jo lapsena leikkinyt olevani hyönteisten suojelija ja hyvä ystävä, ja lapsuudenkokemus oli säilynyt vahvana mielessäni. Niinpä istuskelin Halimasjärven rantapölkyillä ja tutkiskelin taas kerran elämässäni ötököitä kuin pieni lapsi.
Veljeskansan pariin
Nuorena solmitut avioliitot eivät aina kestä ja minullekin tuli eteen tilanne, jonka ratkaisin lähtemällä eteläiseen naapurimaahan Viroon. Ostin asunnon Pohjois-Tallinnan Sitsin kaupunginosasta ja varsin pian sinne muutti myös Tallinnassa asuva suomalainen kaunokirjallisuuden kääntäjä ja opettaja Anniina, josta tuli uusi puolisoni.
Itämerensuomalaisen ajattelun etsiminen alkoi täyttää koko elämäni. Koin olevani fennougrisen ajattelun yhteyspisteessä Itämeren laivareitillä kahden suomalaisugrilaisen kansan välillä matkalla kokouksesta kotiin tai kotoa runoesiintymiseen. Aloin ymmärtää, että tuli jäädäkseni, kun poikani Werner syntyi muutaman vuoden kuluttua ja aloimme kasvattaa hänestä vironsuomalaista lasta.
Jotain kuitenkin puuttui. Olin ollut koko elämäni kaupunkilaispoika ja alkoi tuntua että urbaani syke oli ehkä nähty osaltani. Koronaepidemian alettua hankimme pienen söpön talon kahden majakan rajaaman merenrantalaakson kylästä ja pakkasimme tavaramme, lähinnä siis kirjamme, naapurin Innarilta lainattuun ruosteiseen pakettimersuun. Kirjoituskäsi alkoi syyhytä jo muuttoautossa. Aloin nähdä ympärilläni olevia asioita jälleen lapsen silmin ja mieleeni palasi muistikuvia lapsuuteni Pietarsaaresta, Porvoosta tai Mikkelistä.
Juuri nyt kirjoitan tätä tekstiä kylpyhuoneremonttihommien tauolla. Remonttikaverini Riks lähti ostamaan ilmastointiputken liittimiä rautakaupasta ja sain hetken aikaa muistella menneitä.
Syksy on alkamaisillaan, mutta mustikoita ja vadelmiakin vielä saa, karviaisista puhumattakaan. Pihan omena- ja päärynäpuut odottavat minulta ja pojaltani lähipäivinä ahkeruutta niin poimimisen kuin hilloamisenkin suhteen.
Tänä päivänä minusta tuntuu, että elän itsekin lastenkirjassa.
Majakkalaakson tarinoita 